Ystävät

Jehovan todistajat hokevat jatkuvasti sitä, että heillä on rakkaus keskuudessaan. Itsekin toistin mantraa papukaijana ja uskoin siihen, ettei muualla ole aitoa rakkautta.

Pelkäsin ”maailmallisia” ihmisiä. Tai en nyt varsinaisesti pelännyt, mutta pidin heihin välimatkaa, koska he todennäköisesti pettävät kuitenkin. Turha siis tutustua sen tarkemmin. Muutamia ystäviä oli töiden kautta tullut ja he kyllä vaikuttivat kunnollisilta, mutta ajattelin, että jollakin tavalla he varmasti ovat pahoja.

Kun minut erotettiin, lähes kaikki Jehovan todistajat hylkäsivät minut, vaikka tiesivät että minua kohdeltiin väärin. He luottivat sokeasti järjestön ratkaisuihin ja hylkäsivät minut, jonka piti olla se ”rakas sisar”. Silloin mureni usko todistajien rakkauteen.

Mitä tekivät maailmalliset ystävät? He tukivat minua. Siis ne samat ihmiset, joihin olin pitänyt välimatkaa. He soittelivat ja pitivät huolta. Eräskin katsoi suoraan silmiin ja sanoi: ”Älä pelkää, minä en hylkää sinua koskaan.” Hän on pitänyt sanansa. Aloin tajuta, miten hyviä ihmisiä maailma on pullollaan.

Jehovan todistajana elin kuplassa, jossa kaikkien piti ainakin näennäisesti olla samaa mieltä. Totuuden jälkeisenä aikana olen tavannut erilaisia, aivan uskomattomia ihmisiä. En tiedä parempaa kuin kuunnella, tällä kertaa tuomitsematta, toisten kokemuksia yliluonnollisista asioista tai heidän poliittisia kantojaan. Opin heiltä aivan valtavasti.

Kun siihen päälle lisää sen, että itsekin voi olla oma itsensä eikä tarvitse pelätä tuottavansa ”häpeää Jehovan nimelle” vaikka skoolaamalla, on kanssakäyminen ihmisten kanssa todella antoisaa. On oikeastaan vaikea pukea sanoiksi, miten upeaa totuuden jälkeinen aika on. Ihan kuin oma mieli olisi ollut vanki ja nyt se on vapaa.