Lauantai

Aaahhhh. Lauantaiaamu, eikä kiirettä mihinkään!

Todistajana ollessa lauantaisin piti olla innokkaana, tai ainakin innokkaan näköisenä, klo 9:30 kenttäpalveluskokouksessa lähtemässä ihmisten oville saarnaamaan tai siis käytännössä jakamaan kirjallisuutta. Ja tietysti, jos jäi lauantaiaamuna kotiin, oli aina vähän huono omatunto. Pitäisi kyllä mennä kentälle edes kerran viikossa, takaraivossa jyskytti.

Nykyään rankan työviikon jälkeen saa ihan oikeasti lauantaisin levätä. Ei tarvitse lähteä mihinkään, ei tarvitse valmistautua sunnuntain kokoukseen tutkimalla Vartiotornia. Ei tarvitse edes lukea päiväntekstiä. Voi nukkua juuri niin pitkään kuin nukuttaa.

Jehovan todistajien viikkoaikataulu on rankka. Huomasin sen oikeastaan vasta erottamisen jälkeen, kun elämään tuli yhtäkkiä paljon tyhjää aikaa. Alkuun sitä oli vähän ihmeissään kaiken sen ajan kanssa. Vähitellen tyhjä aika täyttyi kaikenlaisella mukavalla.

On oikeastaan aika ihmeellistä luoda omasta elämästä oman näköistä. Aikaa siihen menee, totta kai. Ei se hetkessä tapahdu. Mutta sitten, kun se alkaa tapahtua, tuntee ihan mieletöntä riemua sisällään. On ihan ihmeellisen ihanaa olla se, kuka on ja tehdä niitä asioita mitä haluaa.

Tähän kunnon Jehovan todistaja tietysti sanoo, että me emme elä itsellemme ja tämän maailman halu tulee tuhoutumaan jne. En edes halua muistaa kaikkia niitä argumentteja, joilla kurinalaista elämää puolustettiin.

Tosiasia kuitenkin on, että totuuden jälkeinen aika on ollut uskomaton seikkailu omaan itseen. On löytynyt asioita, joista en tiennyt pitäväni enkä malta odottaa, mitä kaikkea matkan jatkuessa vielä tapahtuu.