Ystävät

Jehovan todistajat hokevat jatkuvasti sitä, että heillä on rakkaus keskuudessaan. Itsekin toistin mantraa papukaijana ja uskoin siihen, ettei muualla ole aitoa rakkautta.

Pelkäsin ”maailmallisia” ihmisiä. Tai en nyt varsinaisesti pelännyt, mutta pidin heihin välimatkaa, koska he todennäköisesti pettävät kuitenkin. Turha siis tutustua sen tarkemmin. Muutamia ystäviä oli töiden kautta tullut ja he kyllä vaikuttivat kunnollisilta, mutta ajattelin, että jollakin tavalla he varmasti ovat pahoja.

Kun minut erotettiin, lähes kaikki Jehovan todistajat hylkäsivät minut, vaikka tiesivät että minua kohdeltiin väärin. He luottivat sokeasti järjestön ratkaisuihin ja hylkäsivät minut, jonka piti olla se ”rakas sisar”. Silloin mureni usko todistajien rakkauteen.

Mitä tekivät maailmalliset ystävät? He tukivat minua. Siis ne samat ihmiset, joihin olin pitänyt välimatkaa. He soittelivat ja pitivät huolta. Eräskin katsoi suoraan silmiin ja sanoi: ”Älä pelkää, minä en hylkää sinua koskaan.” Hän on pitänyt sanansa. Aloin tajuta, miten hyviä ihmisiä maailma on pullollaan.

Jehovan todistajana elin kuplassa, jossa kaikkien piti ainakin näennäisesti olla samaa mieltä. Totuuden jälkeisenä aikana olen tavannut erilaisia, aivan uskomattomia ihmisiä. En tiedä parempaa kuin kuunnella, tällä kertaa tuomitsematta, toisten kokemuksia yliluonnollisista asioista tai heidän poliittisia kantojaan. Opin heiltä aivan valtavasti.

Kun siihen päälle lisää sen, että itsekin voi olla oma itsensä eikä tarvitse pelätä tuottavansa ”häpeää Jehovan nimelle” vaikka skoolaamalla, on kanssakäyminen ihmisten kanssa todella antoisaa. On oikeastaan vaikea pukea sanoiksi, miten upeaa totuuden jälkeinen aika on. Ihan kuin oma mieli olisi ollut vanki ja nyt se on vapaa.

Lauantai

Aaahhhh. Lauantaiaamu, eikä kiirettä mihinkään!

Todistajana ollessa lauantaisin piti olla innokkaana, tai ainakin innokkaan näköisenä, klo 9:30 kenttäpalveluskokouksessa lähtemässä ihmisten oville saarnaamaan tai siis käytännössä jakamaan kirjallisuutta. Ja tietysti, jos jäi lauantaiaamuna kotiin, oli aina vähän huono omatunto. Pitäisi kyllä mennä kentälle edes kerran viikossa, takaraivossa jyskytti.

Nykyään rankan työviikon jälkeen saa ihan oikeasti lauantaisin levätä. Ei tarvitse lähteä mihinkään, ei tarvitse valmistautua sunnuntain kokoukseen tutkimalla Vartiotornia. Ei tarvitse edes lukea päiväntekstiä. Voi nukkua juuri niin pitkään kuin nukuttaa.

Jehovan todistajien viikkoaikataulu on rankka. Huomasin sen oikeastaan vasta erottamisen jälkeen, kun elämään tuli yhtäkkiä paljon tyhjää aikaa. Alkuun sitä oli vähän ihmeissään kaiken sen ajan kanssa. Vähitellen tyhjä aika täyttyi kaikenlaisella mukavalla.

On oikeastaan aika ihmeellistä luoda omasta elämästä oman näköistä. Aikaa siihen menee, totta kai. Ei se hetkessä tapahdu. Mutta sitten, kun se alkaa tapahtua, tuntee ihan mieletöntä riemua sisällään. On ihan ihmeellisen ihanaa olla se, kuka on ja tehdä niitä asioita mitä haluaa.

Tähän kunnon Jehovan todistaja tietysti sanoo, että me emme elä itsellemme ja tämän maailman halu tulee tuhoutumaan jne. En edes halua muistaa kaikkia niitä argumentteja, joilla kurinalaista elämää puolustettiin.

Tosiasia kuitenkin on, että totuuden jälkeinen aika on ollut uskomaton seikkailu omaan itseen. On löytynyt asioita, joista en tiennyt pitäväni enkä malta odottaa, mitä kaikkea matkan jatkuessa vielä tapahtuu.

Tervetuloa totuuden jälkeiseen aikaan

Nyt ei puhutakaan siitä totuuden jälkeisestä ajasta, mistä mediassa tällä hetkellä paljon puhutaan. Nyt puhutaan uskonnosta lähtemisestä.

Jehovan todistajat puhuvat omasta uskonnostaan ”totuutena”. Nämä ovat ihan normaaleja lauseita todistajille:

”Onko xxx totuudessa? Onko xxx jättänyt totuuden? Voi kun hän palaisi totuuden yhteyteen. Elämä on ihan kamalaa totuuden ulkopuolella. Totuuden jättäneillä menee aina tosi huonosti ja he kaipaavat takaisin totuuteen.”

Tämä minun ”totuuden jälkeinen aika” on siis elämää tuosta uskonnosta lähtemisen jälkeen. Onko elämää "totuuden jälkeen"? Todistajana uskoin ihan tosissani, ettei ole. Kuulin jatkuvasti tarinoita siitä, miten huonosti "totuuden" jättäneillä ihmisillä menee. Kuulin jopa itsemurhista. Uskoin, että elämä menee ihan pilalle ja ihminen on katuojassa parissa vuodessa.

Minut erotettiin muutama vuosi sitten. Millaiseksi elämä totuuden jälkeen on muodostunut? Alan kirjoittaa elämästäni ihan sen takia, että ehkä joku totuudesta lähtöä suunnitteleva saisi lohtua ja uskoa siihen, että voi käydä ihan hyvinkin.

Elämä totuuden jälkeen on siis täysin mahdollista. Tervetuloa seuraamaan minun tarinaani!